Peili – tuo näkymän takaisin heijastava keksintö. Myönnetään,
onhan siitä hyötyäkin. Välillä vaan on niin sanotusti peiliin katsomisen
paikka; kuvainnollisesti ja ehkä myös muutenkin 😊.
Edellä mainituista huolimatta peilit ja itsensä peilaaminen ovat itselleni
kynnyskysymyksiä. Tottakai päivittäin tulee vilkaistua omaa kuvaansa pariin
otteeseen; lähinnä varmistuakseen, että näyttää vielä suht ihmiseltä varsinkin
ulos lähtiessä. Mutta muutoin peilit ovat lähinnä kammotus. En jaksa enkä halua
nähdä oman kuvani heijastuvan jatkuvasti jostain takaisin. Muistan, kuinka
nuorempanakin ikätoverini peilailivat itseään milloin minkäkin näyteikkunan
kautta – oma katseeni harhaili tuolloin aivan jossain muualla. Peilit vaan
eivät ole meikäläisen juttu. Itsetunto-ongelmia? Oman kuvan häpeää? Olkoon mitä
lie - asiaa ei jaksa enää sen syvällisemmin pohtia.
Noh, tuli jokunen aika sitten muutettua uuteen asuntoon, joka oli ”ilokseni”
suorastaan kuin peilitalo. Yhdeksän kappaletta kaksi ja puolimetrisiä
peilikaappiovia. Kaikki kunnia peileistä tykkääville; tekeväthän ne huoneista
(muka) isomman oloisia ja niin edespäin. Itselleni oli heti selvää, että peilit
”hävitetään” näkyvistä. Ajatus siitä, että jatkuvasti näkisin oman
heijastukseni milloin missäkin perusarjen tilanteissa; juu ei.
 |
D-C-Fix -rulla on kuin kontaktimuovirulla, mutta noin kymmenen kertaa isompi. ☺ |
Miten sitten käytännössä peileistä ”pääsee eroon”? Jos siis
tavoite on peittää peilit eikä oikeasti hävittää. Muutamassa rautakaupassa
kävin kyselemässä ja ensimmäiset reaktiot olivat: ”miksi haluat peiliovet
peittoon?” Siinäkö olisi pitänyt sitten alkaa valottaa tätä psykologista
taustaa asialle?! Ilmeisesti lattiasta kattoon ulottuvat peilikaapin ovet ovat
jonkin hintaisia; ja minä haluan ne peittoon. Siinä näköjään ylittyy ymmärrys
raavaammallakin rautakaupan miehellä.
 |
Marmoripintaa peiliovissa. |
Koska rautakaupoissa pointtia ei tajuttu, otin selvää
netistä. Ystävämme Google kertoi D-C-Fix -nimisestä tarrakalvosta. Tiivistetysti
sanottuna tuote on kuin jumalaton rullallinen kontaktimuovia – sitä
”ihanuutta”, jolla muinoin koulukirjat piti päällystää. Nykykäytännöistä en ole
perillä; kirjatkin lienevät jo sähköisessä muodossa? Suurimmalle osalle
päällystäjistä kontaktimuovi on melkoinen vastus: liimautuu aina väärään paikkaan,
ei mene koskaan suoraan, alle muodostuu ilmakuplia ja jää koiran karvoja. Niin
ja tosiaan kirjan kokoinen siivu kontaktimuovia on loppupeleissä aika helppo;
peilioveen tarvitaan sellainen metri kertaa kaksi ja puoli metriä.
Totuuden nimissä sanottakoot jo heti, että hommasta selviää
parhaiten kun on vähintään kaksi ihmistä kalvon kimpussa – kolme on aina
parempi 😊.
Sitten vaan mitataan rullasta tarkasti tarvittava määrä tarrakalvoa, otetaan
apuvälineeksi ikkunalasta, märkä rätti ja suihkepullollinen
astianpesuaine-vesisekoitusta. Muuten tekniikka onkin aika lailla sama kuin
koulukirjoja päällystettäessä. Paitsi että peiliin suihkutellaan ensin
runsaasti fairy-vesisekoitusta. Sen tarkoitus on antaa pelivaraa kalvon
liikuttamiseen. Sitten vaan kitkutellaan ja rullaillaan pikku hiljaa tarraa
peilin päälle käyttäen apuna ikkunalastaa ja rättiä. Aina uutta kalvopintaa
paljastuessa suihkutellaan fairy-vettä alle ja taas lisää kalvoa pikku hiljaa
päälle. Kun sitten vihdoin ja viimein ollaan loppusuoralla ja kalvo kiinni
peilissä, vedetään ikkunalastalla ja rätillä koko matkalta ylhäältä alas. Näin
kaikki fairy-vesi valuu pois ja samalla lähtevät myös ilmakuplat 😊.
 |
Mattavalkoinenkaan ei ole hullumpi. ☺ |
D-C-Fix -kalvoa on monenlaista. On eri levyisiä, pituisia ja
kuosisia. Itse käytin kalvoa peilipintaan, mutta käsittääkseni sillä voi
päällystää lähes mitä vaan.
Jaa että mitä homma ajallisesti vie? Puhutaan tunneista.
Ainakin yhdeksän peilioven kohdalla. Toisaalta kun tulos on onnistunut, se
kyllä palkitsee 😊.
Ja eipä tarvitse bongailla itseään joka käänteessä peilin kautta.